Category: Elämänmeno

Onneksi on 112

image

Kukaan ei halua varmaankaan tulla vanhaksi tai ainakaan vanhukseksi. Mutta vanhoiksi me kaikki vaan tulemme, nimittäin jos hyvin käy. Tällä hetkellä olen itse siinä elämän taitekohdassa, että omat vanhemmat alkavat ikääntyä. Ei siinä vanhuudessa mitään vikaa ole niin kauan kuin kunto säilyy ja vaivat siedettävinä. Syy miksi tätä kirjoitan on tapahtumissa, jotka sattuivat ystävättäreni ikääntyneelle äidille. Eli lähelle, ja pelästyin.

Ystävättäreni vietti leppoisia lomapäiviä, onneksi kuitenkin jo kotonaan, palattuaan lomamatkalta Italiasta. Eräänä aamuyönä puhelin soi ja hänen äitinsä vaikeroi kovia tuskia ja hengitysvaikeuksia. Äiti, joka kuulemma ei koskaan valita olostaan.

Ystävätär heräsi silmänräpäyksessä. Hän soitti hätäkeskukseen saadakseen ambulanssin äitinsä kotiin, joka onneksi sijaitsee vain parin kilometrin päässä ystävättären kotoa. Hätäkeskus tietysti toimi ohjeidensa mukaan ja kysyi äidin puhelinnumeroa. Siksi kuulemma, että he haluavat tarkistaa äidin voinnin.

Tässä ensimmäinen henkinen muistiinpano: opettele läheistesi puhelinnumerot ulkoa, ettei käy kuten ystävättärelleni, joka muisti äidin numeron vain osittain ja loppu oli puhelimessa, johon hän puhui. No aikaa kului, äidin tuskat yltyivät. Lopulta hätäkeskus sai äidin numeron ja soitti hänelle. Onneksi äiti pystyi vastaamaan.

Seuraava yllätys koitti, kun ilmeni, ettei kerrostalon ovikoodi toimikaan yöllä. On kuulemma vallitseva käytäntö Espoossa. Tässä tapauksessa ystävättäreni olikin jo ehtinyt äitinsä luo ja pääsi avaamaan alaoven ambulanssimiehille ja äiti pääsi asianmukaiseen hoitoon. Ystävätär kysyi kuitenkin, mitä he olisivat tehneet jos hän ei olisi ollut paikalla?  He olisivat kutsuneet palokunnan murtamaan oven. Normikäytäntö kuulemma.

On upeaa, miten hätätilanteessa saamme apua ja että meillä on tällainen turvaverkosto yötä päivää. Tulin silti ajatelleeksi, että niissä tapauksissa, joissa hoitoonpääsyn nopeudella on ratkaiseva merkitys, tällainen lukkojen murtaminen ja puhelinnumeroiden hakeminen saattavat kestää juuri ratkaisevat minuutit. Lienee varmaankin niin, että hätäavussa toimitaan riittävällä ripeydellä ja pyritään olemaan ajoissa paikalla. Joissain tapauksissa sitten vain on todettava, että bad luck, apu ei ehtinyt ajoissa.

Sen verran tästä tapauksesta aktivoiduin, että kaikkien läheisten puhelinnumeroiden ulkoa opettelun lisäksi, aloin etsiä jotakin turvaranneketyyppistä ratkaisua vanhemmilleni. Ja jos aikuistuvat lapsenikin huolisivat, ostaisin heillekin sellaiset.

Ja vinkkinä vielä mainittakoon, että älypuhelimiin on saatavilla 112-sovellus, jonka avulla hälytyskeskus saa tiedon puhelimen sijainnista. Kätevä apu esim pidemmillä erämaa – tai metsäretkillä. Miksei tietysti muutoinkin.  Niin se on, ettei vara venettä kaada.

Mainokset

Ilolan kalansaalis

image

Hankittiin Juhannuksena mökille uudet verkot. En nyt puhu nettiverkoista, vaan ihan oikeista kalaverkoista. Näillä olisi tarkoitus pyydystellä haukea ja kuhaa. Tässä välissä on ollut kaikenlaista kaupunkipuuhaa ja pihahommia niin, että uutukaiset saatin veteen vasta eilen.
Sen verran sitä internettiäkin käytettiin apuna, että tällä kertaa suunnistimme syvänteen reunalle nettikartan avulla. Nimittäin aiempina vuosina saimme vain suutareita, kun jätimme pyydykset liian matalaan veteen. Ja sitä matalikkoahan täällä mökkijärvessä piisaa, mutta on siellä näköjään myös syvänteitä. (Kts. Hyvinvointimökki)

Olimme kuin vanhasta Kalliala-Petelius sketsistä, kun emäntä koettaa soutaa ja huovata, eikä milloinkaan isännän mielen mukaan. Järvenselällä ei kannattaisi puhella juuri mitään, sillä vesi kantaa rauhallisemmankin sanailun rantaan. Mutta sinnepä vain saatin verkot vesille ja sitten eikun odottelemaan huomista lounasta. Nukuttiin yö, tai niin kuin mies sanoi, että olisi kyllä valvonut jännätessään kalansaalista, ellei olisi nukkunut niin sikeästi.

Uudet perunatkin olisi teoriassa voinut saada omasta maasta, mutta ne eivät vieläkään heinäkuun puolivälissä ole kukkineet! Lähiruokaa uudet perunamme silti ovat, sillä ostimme ne suoraan maatilalta mansikoiden ohessa. Ja tunnustettakoon, että olimme myös varautuneet Boy-sinappisillillä, jos sattuisi käymään niin, etteivät kuhat olisikaan käyneet pyydykseen.

Tuli seuraava aamu ja vaihteeksi ihana auringonpaiste. Edellisen illan tuulikin oli tyyntynyt ja emäntä kävi jälleen airoihin. Soutaminen sujui tällä kertaa kuin tanssi, vaikkakin eilisillasta oli jäänyt käsiin rakot.
Huumorimies jälleen sanaili kynäniekan kämmenistä, mutta tällä kertaa siitä ei sen suurempaa draamaa syntynyt. Myös itse verkkojen nosto sujui, kun emännän piti vain pitää airoja paikallaan isännän zoomatessa verkkoja läpi. Tunnustettakoon tässä vielä sellainenkin seikka, että soutajatar siirtyi veneen keskeltä keula-airoihin mahdollisen kalansaaliin tieltä. Kalat kun ovat ihania oikeastaan vain paistettuna, suolattuna tai keitoissa.
Ja kas: hauki- ja kuhakokoisiin verkkosilmiin olikin tarttunut keskikokoinen ahven ja jokin toinen, pienempi kala.

Kalanperkauspöytä tehtiin a-pukeista  ja leikkuulaudasta

Kalanperkauspöytä tehtiin a-pukeista ja leikkuulaudasta

Uudet perunat, tilli, vastapyydetty ja voissa paistettu ahven. En tiedä, mistä voisi saada tämän parempaa makuelämystä. Jos sellainen jossain olisikin, emme oikeastaan edes välitä tietää. Aamen.

Äiti korjaa pyörän

image

Tytön pyörästä puhkesi kumi. Ajattelin, että onneksi se puhkesi etummaisesta rattaasta, sehän on helppo korjata. Ratas irti vaan ja sisäkumi vaihtoon. Kumit takaisin vanteelle ja se on siinä. Ei kun tuumasta toimeen.

Olen aina ollut laiska korjaamaan tavaroitani. Tai tekemään ylipäänsä mitään harjoittelua ja paneutumista vaativaa hommaa. Mielelläni kyllä esitän emansipoitunutta ja pärjäävää. Että ’kyllä minä osaan, jos tarve vaatii’. Mutta jos oikein tahdon muistaa, en ole milloinkaan korjannut omaa fillariani, pumpannut korkeintaan.

Tilanne olisi toinen, jos olisin taitava jossain muussa. Olisin vaikka perinteinen kodinhengetär, joka loihtii ihania herkkuruokia, pyöräyttää paakkelsin tai tekisi hienoja käsitöitä.
Mutta en loihdi enkä tee. En osaa vaikka haluaisinkin. Toki kuka tahansa voi leipoa, kokata ja kutoa ohjeista, mutta kyllä se jonkinlaista omaa innostusta vaatii muuttuakseen osaksi arkea. Ja minulta se innostus puuttuu. Nyt vasta, kun lapset ovat jo isoja, olen alkanut pikkuisen katsella ruokareseptejä. Viime talvena kudoin ensimmäisen kaulaliinani. Kaks oikein, kaks nurin ja kaappiin jäi.

image

Kun en kerran ole kodinhengetär, voin siis aivan hyvin korjata tyttären pyöränkumin. Marssin päättäväisesti läheiseen Tarjoustaloon ja kysyin pyörän sisäkumia. Ei ole valikoimissa enää, mutta paikkaussarja löytyy. Ok, riemuitsin mielessäni. Ei maksa kuin pari euroa ja tyttö saa fillarin käyttöön taas. Olinhan useasti katsellut vierestä, kun isäni paikkasi sisäkumia.
Pyörä ylösalaisin ja pultteja irroittamaan. Siihen tarvitaan työkalua. Mihin ihmeeseen isäntä on piilottanut kaikki jakoavaimensa? Ja montako työkalupakkia yksi mies oikein tarvitsee? Kolmannesta jättipakista löytyi vähän tutumpia työkaluja ja se jakoavainkin. Tosin se oli aika pieni, eikä tarjonnut juurikaan vipuvartta. Pultit oli joku ääliö kiristänyt niin kireiksi, ettei normaalinainen niitä irti saanut.

image

Ensimmäinen tappio. Pakko pyytää naapurilla pihatöissä olevaa miestä apuun. Ensimmäisellä jakoavaimen pyöräytyksellä toinen mutteri oli irti. Sitten toinen. Hitto soikoon, ajattelin. Ääneen kiittelin vuolaasti.

Olisi mukava näyttää tytölle, että kyllä me naiset osaamme kun vain itse niin päätämme. Taistelin tunnin kireän päällyskumin kanssa. Hiki valui ja kädet tärisivät. Lopulta väkivalloin, ilman yhtäkään tyylipistettä sain päällyskumin vanteilta. Sitten täytin lavuaarin vedellä, kuten isäkin aina teki. Vein sisäkumin (joka tosin oli edelleen kiinni vanteessa, sillä venttiili oli jälleen niin kireällä ettei mitenkään irronnut) veteen, löytääkseni vuotopaikan. Ei löytynyt. Ja nyt näytti yllättäen siltä, että ilma pysyykin kumin sisällä. Se oli sitten vain huolimattomasti pumpattu.

image

Sama taiteilu toisinpäin. Väänsin ja punnersin kumeja takaisin vanteen päälle. Lopulta saksien, jakoavaimen ja omien avaimieni avulla kumit olivat paikoillaan. Sitten vain ratas takaisin paikalleen, pulttien kiristys, pumppaus ja pyörä oikeinpäin.

Mikä tässä oli vaikeaa? Riemuitsin itsekseni ja työnsin fillarin autokatokseen. Olin juuri aikeissa soittaa tyttärelle, että nyt sopii tulla noutamaan fillaria, kun katseeni osui onnettomaan etukumiin. Siinä se taas törötti yhtä tyhjänä kuin aloittaessani.

Ei minusta taida tulla pyöränkumin korjaajaa. Pakko antaa periksi ja kohdata voimattomuutensa näissä kädentaitoja vaativissa hommissa. Odottaa, että mies tulee matkalta ja pyytää apua.
Nyt ei tullut onnistumisen iloa, eikä hyvä mieli tästä. Kaksi kynttä vain katkesi. Hemmetti. Lohdutan itseäni rupeamalla imuroimaan. Siivota sentään osaan.

Syreenien loisteeseen

Minun elämäni pihoilla on aina ollut syreenipensaita. Ne jotenkin kuuluvat kotipihaan. Paitsi tähän Ilolan pihaan. Tänne ne eivät sovi tai oikeammin mahdu. Sen sijaan mökkipihaan olen istuttanut jo viitisen vuotta sitten syreenin taimia, oikein komeaan riviin. Aitaa meinasin kasvatella ja tuntea oloni kotoisaksi.
Tässä tulos vuosien sinnittelyn jälkeen. Eivät ne nyt kuolleetkaan ole, mutta minkään näköistä kasvun ihmettä en ole näistä rääpäleistä saanut houkuteltua.

image

Samaan aikaan ja aivan kuin kiusallaan ovat kaikki kotikulmien syreenipensaat puhjenneet sellaiseen kukoistukseen, että harvoin näkee! Ne kukkivat kuin haljetakseen. En millään saa silmiäni irti naapureiden pihoista, sillä kukkaloisto on ennennäkemätön tänä vuonna. Kotilähiössämme on olo kuin sadussa tai lapsuuden Peppi- ja Pertsa ja Kilu- ohjelmissa, joissa seikkailtiin puutalomiljöissä ja joissa talojen harjat pilkistivät kodikkaasti kukkapuskien takaa. Yleensä aina syreenien.

image

Syreenien tuoksu ja kauneus tuovat meille monille muistoja lapsuudesta. Meillä oli pienkerrostalon pihalla sellainen syreenilinna, että sinne mahduttiin leikkimään koko kulmakunnan mukuloiden voimin.

Sinne pääsi piiloon kavalaa maailmaa, sadetta tai äitiä, joka huuteli sisään kesken makeimpien leikkien. Siitä kai tämä syreeninkaipuu juontaa. Mummolassa myös oli isot syreenit, mutta siellä nyt kukki kaikki. En käsitä miten äidinäitini sai viritettyä pihansa sellaiseen kukkaloistoon. Omalle äidilleni ja varsinkaan minulle nämä puutarhurigeenit eivät sitten näytä siirtyneen.

image

Yhtäkaikki, syreenejä nyt on saatava. Juhannuksena aion istuttaa uudet, isommat syreenin taimet mökkipihaan. Siihen saakka aion salanauttia naapuruston kukkakimarasta täysin rinnoin. Näen jo itseni kattamassa mökkikahvit muhkean syreenipensaan katveeseen. Pitää vain muistaa kastella nykyisiä rääpäleitä ja niitä uusia taimia ahkerasti.

Kaksi kampaamokäyntiä

Ilolantalossa sattui kaksi kampaamokäyntiä eräälle alkukesän päivälle. Kumpikaan näistä kävijöistä ei ollut riemuissaan uusista frisyyreistään.
Ensimmäiseksi kampaajalla kävi Nuutti-koira, jonka turkki oli venähtänyt kevään mittaan uuteen ennätykseensä. Silmät hädintuskin näkyivät. Nuutti taapersi kuin olisi teuraaksi menossa trimmaajan ovesta sisään. Tässä Nuutin turkki ennen trimmausta:image
Ja tässä jälkeen:image
Näytti siltä kuin Nuutti olisi ollut aluksi vähän nolona kesälookistaan. Mutta onneksi hänellä on valoisa luonne, eikä hän muutenkaan jaksa kauaa yhden asian parissa pyöriä. Mainittakoon, että meidän muiden mielestä Nuutista tuli hieno kesämies.

Kampaamokäynti nro kaksi oli vuorossa heti perään: tytär oli varannut hiustenleikkuun uudesta, aiemmin tuntemattomasta kampaamosta. Kampaamoon päästyään, tyttö syventyi lehteen ja rentoutui, niinkuin ilmeisesti kampaajalla pitäisi voida tehdä. Valmista tuli nopeasti ja edestäpäin näytti hyvältä. Mutta kun kampaaja näytti peilistä hiukset takaa, oli tytöllä itku lähellä. Ja kuin pisteeksi iin päälle kampaaja vaati vielä 20 euroa lisää alussa sovitun summan päälle.

20-vuotiaalla ei hirveästi ole kokemusta reklamoinnista tai oikeuksiensa puolustamisesta. Useinhan sitä vielä aikuisen kokemuksellakin välillä nielaisee pari kertaa, kun kampaaja näyttää lopputulosta. Hiusten leikkausta   kun oikein ei voi peruuttaa.

No, tässä lopputulos.image

Toivuttuaan ensi järkytyksestä, tyttö lähti takaisin reklamoimaan asiasta. Kampaamossa lupasivat ystävällisesti palauttaa tuon ylimääräisen 20 e. Ja yllätys: 20 e ei tullutkaan rahana vaan lahjakorttina samaiseen kampaamoon! Arvata saattaa, miten mieluinen tuo lahjakortti tytölle oli.

Olisimme nauraneet kampauksen nähdessämme, muttemme oikein voineet. Tytär oli niin pahoillaan.

No, hiukset kasvavat ja kokemukset. Tulin samalla itsekin ajatelleeksi, miten uuden kampaajan valinta on tuuripeliä, jos vielä ei ole sitä omaa luottokampaajaa löytynyt.
Pikkujuttu isojen asioiden rinnalla, mutta siitä voi hetkellisesti tulla elämääkin suurempi – ainakin parikymppisen tytön maailmassa.

Hyvinvointimökki


image

Me hankimme mökin tammikuussa kuusi vuotta sitten. Halusimme sen olevan tarpeeksi lähellä ja riittävän kaukana. Lähellä, jotta sinne viitsii viikonlopuiksi hurauttaa ja kaukana, jotta siirtymäriitti toteutuu. Olen seuraillut tuttavien mökkikuumottelua ja joillekin sitä oikeaa ei vain tunnu tulevan vastaan. Mitenköhän se meillä oikein menikään? Muistan, että itselläni ainakin mökkikuume oli aikamoinen. Toivelistalla oli pala maata, jota kuopia, soutuvene ja puusauna. Ei mitenkään ylimitoitettuja nämä vaatimukset.

En muista, että olisimme miehen kanssa mitenkään innosta kiljuneet, kun nykyinen osui haaviin nettihaussa. Se oli yksi muiden joukossa, joihin sovimme näytön. Eikä niitä näyttöjä lopulta montaa ollut. Olisiko ollut viisi kaikkiaan.

No, ne neljä muuta ei eivät sykähdyttäneet. Parissa kohteessa oli käytetty taitavaa valokuvaajaa, joka sai paikan näyttämään paljon paremmalta kuin luonnossa. Asia, mikä ei ole ostajan kannalta kovin miellyttävää, varsinkin kun ajomatkat usein ovat melko pitkät.

Tämä yksi, tämä meidän mökki, sitten oli mielestämme suht sopiva, muttemme vieläkään olleet onnesta halkeamassa.
Se on aika uusi, perinteinen hirsimökki, siinä on sisävessa ja pieni astianpesukonekin. Tontin ja mökin koko, sijainti ja hintataso sopivat meille. Asia, jota emme päässeet tarkistamaan ostoa miettiessämme oli ranta, sillä silloin oli tammikuu ja järvi paksussa jäässä. Ja tässä vinkki ostoaikeissa oleville: välittäjäslangissa lapsiystävällinen ranta tarkoittaa tooodella matalaa rantaa. Meillä vesi on alle polven korkeudella vielä 75 m päässä rannasta! (Siksi se hintataso siis oli meille sopiva!)

Se olikin sitten ainoa pettymys mökin suhteen. Muuten se on näyttänyt meille vain hyviä ja erittäin hyviä puoliaan. Järven pohja on silkinpehmeää hiekkaa ja vesi läpinäkyvää, joten kyllä siinä voi kahlata hiukan pitempäänkin. Monesti miehen kanssa istuskellaan verannalla ja ihmetellään, mitä meillä olikaan ennen mökkiä? Se on työleiri, totta. Mutta mikä sen mukavampaa kuin kääntää, vääntää, istuttaa, kastella, rakentaa, purkaa, siirtää, korjata, maalata, rapsuttaa ja niittää, kun viikot istuu paperihajuisessa toimistossa? Ei mikään! Mieli lepää ja ajatus kirkastuu. Ja öisin nukuttaa. Hyvinvointikeskus siis tämä mökki.

image imageimage

Mökkielämä on vienyt meidät, minut ja miehen, (ei kylläkään meidän nuoria, niitähän ei sinne saa!) niin kokonaan, että olemme mökillä lähes joka viikonloppu ympäri vuoden. Meille se siis sopii. Pidämme kovasti myös tästä uudenkarheasta Ilolastamme, onhan se juuri meidän maun mukaan rakennettu. Siksi luulisi, että tulisi vietettyä viikonloppuja myös täällä. Itsekin ihmettelen, kuinka suostumme joka viikonloppu köröttelemään mökille.

Mutta tähän mökkihulluuteen ei ole muuta rohtoa kuin se mökki. Tarinat siitä, että sen tuntee sydämessä, kun se oikea (mökki) osuu kohdalle, eivät siis aina pidä paikkaansa. Meidän suhteemme oli aika neutraali alussa, mutta se on pikkuhiljaa kasvanut intohimoiseksi kiintymykseksi. Kahta en vaihda!

Onnea metsästämässä.

image

Ihminen on onnellisin ollessaan yhteydessä muihin. Toisten auttaminen ja tukeminen lisäävät tutkitusti onnellisuuden ja tarpeellisuuden tunnetta. Sellaiset henkilöt, jotka osallistuvat esim vapaaehtoistyöhön kärsivät muita vähemmän depression tai tyhjyyden tunteista. He myös näkevät muut ihmiset positiivisemmassa valossa ja yhteistyö toisten kanssa sujuu helpommin. Toisten auttaminen myös lisää auttajan omanarvontuntoa.

Arkemme on täynnä eriasteisia sattumuksia. Hyviä, neutraaleja ja huonoja. Ja kaikkea niiden väliltä. Monesti pikkuharmit saavat meidät valtaansa, niin ettei hyville sattumille jää tilaa mielessämme. Omasta eilisestäni saan hyvän esimerkin: kiire kampaajalle, parkkipaikkaa ei löydy mistään, auto puolen tunnin paikalle, tullessa parkkisakko tuulilasissa, harmiini keskittyneenä ajoin huolimattomasti liian läheltä koroketta, helmaan iso naarmu, kotona odotti aamun tiskit ja kasa laskuja joukossa myöhästyneen puhelinlaskun perintäkirje…

On huvittavaa, miten me lähes täyspäisenä itseämme pitävätkin joudumme niin tunteidemme valtaan, että mittakaava hämärtyy tai häviää täysin.  Mielensä kuohuttaminen rasittaa sitäpaitsi itsen lisäksi yleensä myös ympärillä olevia.

Viisaat tarjoavat avuksi meditaatiota ja hiljentymistä. Hiljaisuudessa asiat näkee selvemmin ja asioiden tärkeysjärjestys palaa mieleen. Mutta mistä sellaisen ajan ja paikan aina löytää, jossa voisi meditoida kiireen ja harmit pois?

Yksi helposti toteutettava keino on kääntää – vaikka sitten tahdonvoimalla – fokus pois itsestä.

Myötätuntoa harjoittava ihminen suuntaa ajatuksensa useammin pois omista murheistaan ja pystyy paremmin suhteuttamaan omat ongelmansa. Hyvät teot eivät aikaa ja paikkaa katso. Ei tarvitse olla mikään pyhimys, riittää kun pitää silmänsä auki. Ja päättää tehdä hyvää.

Ja kas, oma elämä maistuu paljon paremmalle.

Tässä yksi helppo onnellisuusharjoitus kesäksi:

Jos haluat lisätä onnellisuuttasi, kokeile seuraavaa harjoitusta 10 viikon ajan. Valitse sopiva viikonpäivä, jolloin teet yhden (omassa mittakaavassasi) ison hyvän teon tai 3-5 pienempää hyvää työtä. Auta lähimmäistäsi. Tee vierailu naapurin vanhuksen luokse. Auta sokea kadun yli. Lahjoita Punaiselle Ristille. Oikein keskity tuona päivänä havaitsemaan avun tarvitsijat. Näet heidät kyllä.

Luulenpa, että koejakson jälkeen haluatkin jatkaa. Ei vaadi paljon, mutta antaa sitäkin enemmän. Tätä et rahalla saa!

( lähde: duodecim, terveyskirjasto)

Oma, kallis kahvikone.

Meillä on ollut kahvikone yli vuoden. Esitteen mukaan sillä saisi tehtyä vaikka minkälaisia kahvielämyksiä. Haaveilin pitkään kahvikoneesta ennen sen hankintaa. Mietin miten ihaniksi aamut tulisivat, kun voisi tuosta noin, napin painalluksella tehdä itselleen piristejuoman jos toisenkin. Saisi ikäänkuin kahvilavalikoiman keittiöön. Tänään macchiato, huomenna latte.

 

image

 

Alussa meillä, minulla ja kahvikoneella, ei mennyt hyvin. Se, kuten kaikki muukin maailmassa, olisi vaatinut perehtymistä ja jopa ohjekirjaan tarttumista. Minä taas edustan näkökantaa, että jo on kumma, jos aikuinen ihminen ei kahvinkeitintä osaa käyttää ilman kouluja ja kursseja. Koneen mukana tuli monta paksua pumaskaa, joissa riittäisi pläräämistä, jos sitä haluaisi. Minä en halunnut.

Kone kosti tekemällä milloin minkäkinlaista kuraa. Minun oli lisäksi oltava tästä asiasta hiljaa, sillä macchina ostettiin Ilolaan juuri minun ponnekkaan painostukseni ansiosta. Miehelle olisi kultamokka kelvannut jatkossakin. No, sitähän se minunkin tuli ikävä ennen pitkää.

Mies ei koneeseen kajonnut, sillä hän ei aamuisin syö eikä juo, vaan lähtee työpaikalle vesilasin saattelemana. Itseäni harmitti hintava ostos, joka lisäksi kulutti kokeiluissani monenmonta kauhallista papuja. Lohdutin itseäni ihanalla vastajauhetun kahvin tuoksulla, jonka sentään sain aikaiseksi.

Kului jonkin aikaa ja kone oli niskan päällä. Se teki armotta liian laihaa tai liian vahvaa kahvia. Jos kahvin sainkin sopivaksi, en mitenkään saanut säädettyä maitovaahdon määrää. Yhtenä synkkänä ja myrskyisänä syysiltana luovutin. Kaivoin ohjekirjan esiin. Ja kas, hyvin pienillä säädöillä sain asennettua koneelle nimikkokahvini, nimeltään Kuppi+. Tuo kuppi näkyy laitteessa kupin kuvana ja plus tuli tehdasasetuksista. Siihen olisi saanut oman nimenkin, mutta se olisi vaatinut lisää opiskelua.

 

 

image

 

Kuppi+ on uusi lempijuomani, cappuccino kahdella espressolla. Nyt aamut soljuvat kuin tanssi. Nappia painamalla saan kuppiplussani ja elämä voi palata tuttuihin uomiinsa.
Onhan tietysti vähän hölmöä, että kallis masiina tekee vain yhtä sorttia erikoiskahvia. Peruskahvia ja espressoa siltä on kyllä saanut alusta saakka. Lupaan itselleni, että palaan ohjekirjan pariin kun Kuppi+ alkaa tympiä.

Sitä saa mitä tilaa.

1200px-Double-alaskan-rainbow

Luin juuri jenkkiläisen businesssaarnaajan blogia. Nykyään nuo paatokset yleensä enää hymyilyttävät, sillä uskoisin, että minun osaltani tuo urakilvoittelu on taaksejäänyttä elämää. Mitä nyt harvakseltaan seurailen LinkedInin kautta joitakin ennen fanittamiani kirjoittajia. Lue loppuun