Tagged: Auttaminen

Onneksi on 112

image

Kukaan ei halua varmaankaan tulla vanhaksi tai ainakaan vanhukseksi. Mutta vanhoiksi me kaikki vaan tulemme, nimittäin jos hyvin käy. Tällä hetkellä olen itse siinä elämän taitekohdassa, että omat vanhemmat alkavat ikääntyä. Ei siinä vanhuudessa mitään vikaa ole niin kauan kuin kunto säilyy ja vaivat siedettävinä. Syy miksi tätä kirjoitan on tapahtumissa, jotka sattuivat ystävättäreni ikääntyneelle äidille. Eli lähelle, ja pelästyin.

Ystävättäreni vietti leppoisia lomapäiviä, onneksi kuitenkin jo kotonaan, palattuaan lomamatkalta Italiasta. Eräänä aamuyönä puhelin soi ja hänen äitinsä vaikeroi kovia tuskia ja hengitysvaikeuksia. Äiti, joka kuulemma ei koskaan valita olostaan.

Ystävätär heräsi silmänräpäyksessä. Hän soitti hätäkeskukseen saadakseen ambulanssin äitinsä kotiin, joka onneksi sijaitsee vain parin kilometrin päässä ystävättären kotoa. Hätäkeskus tietysti toimi ohjeidensa mukaan ja kysyi äidin puhelinnumeroa. Siksi kuulemma, että he haluavat tarkistaa äidin voinnin.

Tässä ensimmäinen henkinen muistiinpano: opettele läheistesi puhelinnumerot ulkoa, ettei käy kuten ystävättärelleni, joka muisti äidin numeron vain osittain ja loppu oli puhelimessa, johon hän puhui. No aikaa kului, äidin tuskat yltyivät. Lopulta hätäkeskus sai äidin numeron ja soitti hänelle. Onneksi äiti pystyi vastaamaan.

Seuraava yllätys koitti, kun ilmeni, ettei kerrostalon ovikoodi toimikaan yöllä. On kuulemma vallitseva käytäntö Espoossa. Tässä tapauksessa ystävättäreni olikin jo ehtinyt äitinsä luo ja pääsi avaamaan alaoven ambulanssimiehille ja äiti pääsi asianmukaiseen hoitoon. Ystävätär kysyi kuitenkin, mitä he olisivat tehneet jos hän ei olisi ollut paikalla?  He olisivat kutsuneet palokunnan murtamaan oven. Normikäytäntö kuulemma.

On upeaa, miten hätätilanteessa saamme apua ja että meillä on tällainen turvaverkosto yötä päivää. Tulin silti ajatelleeksi, että niissä tapauksissa, joissa hoitoonpääsyn nopeudella on ratkaiseva merkitys, tällainen lukkojen murtaminen ja puhelinnumeroiden hakeminen saattavat kestää juuri ratkaisevat minuutit. Lienee varmaankin niin, että hätäavussa toimitaan riittävällä ripeydellä ja pyritään olemaan ajoissa paikalla. Joissain tapauksissa sitten vain on todettava, että bad luck, apu ei ehtinyt ajoissa.

Sen verran tästä tapauksesta aktivoiduin, että kaikkien läheisten puhelinnumeroiden ulkoa opettelun lisäksi, aloin etsiä jotakin turvaranneketyyppistä ratkaisua vanhemmilleni. Ja jos aikuistuvat lapsenikin huolisivat, ostaisin heillekin sellaiset.

Ja vinkkinä vielä mainittakoon, että älypuhelimiin on saatavilla 112-sovellus, jonka avulla hälytyskeskus saa tiedon puhelimen sijainnista. Kätevä apu esim pidemmillä erämaa – tai metsäretkillä. Miksei tietysti muutoinkin.  Niin se on, ettei vara venettä kaada.

Äiti korjaa pyörän

image

Tytön pyörästä puhkesi kumi. Ajattelin, että onneksi se puhkesi etummaisesta rattaasta, sehän on helppo korjata. Ratas irti vaan ja sisäkumi vaihtoon. Kumit takaisin vanteelle ja se on siinä. Ei kun tuumasta toimeen.

Olen aina ollut laiska korjaamaan tavaroitani. Tai tekemään ylipäänsä mitään harjoittelua ja paneutumista vaativaa hommaa. Mielelläni kyllä esitän emansipoitunutta ja pärjäävää. Että ’kyllä minä osaan, jos tarve vaatii’. Mutta jos oikein tahdon muistaa, en ole milloinkaan korjannut omaa fillariani, pumpannut korkeintaan.

Tilanne olisi toinen, jos olisin taitava jossain muussa. Olisin vaikka perinteinen kodinhengetär, joka loihtii ihania herkkuruokia, pyöräyttää paakkelsin tai tekisi hienoja käsitöitä.
Mutta en loihdi enkä tee. En osaa vaikka haluaisinkin. Toki kuka tahansa voi leipoa, kokata ja kutoa ohjeista, mutta kyllä se jonkinlaista omaa innostusta vaatii muuttuakseen osaksi arkea. Ja minulta se innostus puuttuu. Nyt vasta, kun lapset ovat jo isoja, olen alkanut pikkuisen katsella ruokareseptejä. Viime talvena kudoin ensimmäisen kaulaliinani. Kaks oikein, kaks nurin ja kaappiin jäi.

image

Kun en kerran ole kodinhengetär, voin siis aivan hyvin korjata tyttären pyöränkumin. Marssin päättäväisesti läheiseen Tarjoustaloon ja kysyin pyörän sisäkumia. Ei ole valikoimissa enää, mutta paikkaussarja löytyy. Ok, riemuitsin mielessäni. Ei maksa kuin pari euroa ja tyttö saa fillarin käyttöön taas. Olinhan useasti katsellut vierestä, kun isäni paikkasi sisäkumia.
Pyörä ylösalaisin ja pultteja irroittamaan. Siihen tarvitaan työkalua. Mihin ihmeeseen isäntä on piilottanut kaikki jakoavaimensa? Ja montako työkalupakkia yksi mies oikein tarvitsee? Kolmannesta jättipakista löytyi vähän tutumpia työkaluja ja se jakoavainkin. Tosin se oli aika pieni, eikä tarjonnut juurikaan vipuvartta. Pultit oli joku ääliö kiristänyt niin kireiksi, ettei normaalinainen niitä irti saanut.

image

Ensimmäinen tappio. Pakko pyytää naapurilla pihatöissä olevaa miestä apuun. Ensimmäisellä jakoavaimen pyöräytyksellä toinen mutteri oli irti. Sitten toinen. Hitto soikoon, ajattelin. Ääneen kiittelin vuolaasti.

Olisi mukava näyttää tytölle, että kyllä me naiset osaamme kun vain itse niin päätämme. Taistelin tunnin kireän päällyskumin kanssa. Hiki valui ja kädet tärisivät. Lopulta väkivalloin, ilman yhtäkään tyylipistettä sain päällyskumin vanteilta. Sitten täytin lavuaarin vedellä, kuten isäkin aina teki. Vein sisäkumin (joka tosin oli edelleen kiinni vanteessa, sillä venttiili oli jälleen niin kireällä ettei mitenkään irronnut) veteen, löytääkseni vuotopaikan. Ei löytynyt. Ja nyt näytti yllättäen siltä, että ilma pysyykin kumin sisällä. Se oli sitten vain huolimattomasti pumpattu.

image

Sama taiteilu toisinpäin. Väänsin ja punnersin kumeja takaisin vanteen päälle. Lopulta saksien, jakoavaimen ja omien avaimieni avulla kumit olivat paikoillaan. Sitten vain ratas takaisin paikalleen, pulttien kiristys, pumppaus ja pyörä oikeinpäin.

Mikä tässä oli vaikeaa? Riemuitsin itsekseni ja työnsin fillarin autokatokseen. Olin juuri aikeissa soittaa tyttärelle, että nyt sopii tulla noutamaan fillaria, kun katseeni osui onnettomaan etukumiin. Siinä se taas törötti yhtä tyhjänä kuin aloittaessani.

Ei minusta taida tulla pyöränkumin korjaajaa. Pakko antaa periksi ja kohdata voimattomuutensa näissä kädentaitoja vaativissa hommissa. Odottaa, että mies tulee matkalta ja pyytää apua.
Nyt ei tullut onnistumisen iloa, eikä hyvä mieli tästä. Kaksi kynttä vain katkesi. Hemmetti. Lohdutan itseäni rupeamalla imuroimaan. Siivota sentään osaan.

Onnea metsästämässä.

image

Ihminen on onnellisin ollessaan yhteydessä muihin. Toisten auttaminen ja tukeminen lisäävät tutkitusti onnellisuuden ja tarpeellisuuden tunnetta. Sellaiset henkilöt, jotka osallistuvat esim vapaaehtoistyöhön kärsivät muita vähemmän depression tai tyhjyyden tunteista. He myös näkevät muut ihmiset positiivisemmassa valossa ja yhteistyö toisten kanssa sujuu helpommin. Toisten auttaminen myös lisää auttajan omanarvontuntoa.

Arkemme on täynnä eriasteisia sattumuksia. Hyviä, neutraaleja ja huonoja. Ja kaikkea niiden väliltä. Monesti pikkuharmit saavat meidät valtaansa, niin ettei hyville sattumille jää tilaa mielessämme. Omasta eilisestäni saan hyvän esimerkin: kiire kampaajalle, parkkipaikkaa ei löydy mistään, auto puolen tunnin paikalle, tullessa parkkisakko tuulilasissa, harmiini keskittyneenä ajoin huolimattomasti liian läheltä koroketta, helmaan iso naarmu, kotona odotti aamun tiskit ja kasa laskuja joukossa myöhästyneen puhelinlaskun perintäkirje…

On huvittavaa, miten me lähes täyspäisenä itseämme pitävätkin joudumme niin tunteidemme valtaan, että mittakaava hämärtyy tai häviää täysin.  Mielensä kuohuttaminen rasittaa sitäpaitsi itsen lisäksi yleensä myös ympärillä olevia.

Viisaat tarjoavat avuksi meditaatiota ja hiljentymistä. Hiljaisuudessa asiat näkee selvemmin ja asioiden tärkeysjärjestys palaa mieleen. Mutta mistä sellaisen ajan ja paikan aina löytää, jossa voisi meditoida kiireen ja harmit pois?

Yksi helposti toteutettava keino on kääntää – vaikka sitten tahdonvoimalla – fokus pois itsestä.

Myötätuntoa harjoittava ihminen suuntaa ajatuksensa useammin pois omista murheistaan ja pystyy paremmin suhteuttamaan omat ongelmansa. Hyvät teot eivät aikaa ja paikkaa katso. Ei tarvitse olla mikään pyhimys, riittää kun pitää silmänsä auki. Ja päättää tehdä hyvää.

Ja kas, oma elämä maistuu paljon paremmalle.

Tässä yksi helppo onnellisuusharjoitus kesäksi:

Jos haluat lisätä onnellisuuttasi, kokeile seuraavaa harjoitusta 10 viikon ajan. Valitse sopiva viikonpäivä, jolloin teet yhden (omassa mittakaavassasi) ison hyvän teon tai 3-5 pienempää hyvää työtä. Auta lähimmäistäsi. Tee vierailu naapurin vanhuksen luokse. Auta sokea kadun yli. Lahjoita Punaiselle Ristille. Oikein keskity tuona päivänä havaitsemaan avun tarvitsijat. Näet heidät kyllä.

Luulenpa, että koejakson jälkeen haluatkin jatkaa. Ei vaadi paljon, mutta antaa sitäkin enemmän. Tätä et rahalla saa!

( lähde: duodecim, terveyskirjasto)