Tagged: Paikkaus

Äiti korjaa pyörän

image

Tytön pyörästä puhkesi kumi. Ajattelin, että onneksi se puhkesi etummaisesta rattaasta, sehän on helppo korjata. Ratas irti vaan ja sisäkumi vaihtoon. Kumit takaisin vanteelle ja se on siinä. Ei kun tuumasta toimeen.

Olen aina ollut laiska korjaamaan tavaroitani. Tai tekemään ylipäänsä mitään harjoittelua ja paneutumista vaativaa hommaa. Mielelläni kyllä esitän emansipoitunutta ja pärjäävää. Että ’kyllä minä osaan, jos tarve vaatii’. Mutta jos oikein tahdon muistaa, en ole milloinkaan korjannut omaa fillariani, pumpannut korkeintaan.

Tilanne olisi toinen, jos olisin taitava jossain muussa. Olisin vaikka perinteinen kodinhengetär, joka loihtii ihania herkkuruokia, pyöräyttää paakkelsin tai tekisi hienoja käsitöitä.
Mutta en loihdi enkä tee. En osaa vaikka haluaisinkin. Toki kuka tahansa voi leipoa, kokata ja kutoa ohjeista, mutta kyllä se jonkinlaista omaa innostusta vaatii muuttuakseen osaksi arkea. Ja minulta se innostus puuttuu. Nyt vasta, kun lapset ovat jo isoja, olen alkanut pikkuisen katsella ruokareseptejä. Viime talvena kudoin ensimmäisen kaulaliinani. Kaks oikein, kaks nurin ja kaappiin jäi.

image

Kun en kerran ole kodinhengetär, voin siis aivan hyvin korjata tyttären pyöränkumin. Marssin päättäväisesti läheiseen Tarjoustaloon ja kysyin pyörän sisäkumia. Ei ole valikoimissa enää, mutta paikkaussarja löytyy. Ok, riemuitsin mielessäni. Ei maksa kuin pari euroa ja tyttö saa fillarin käyttöön taas. Olinhan useasti katsellut vierestä, kun isäni paikkasi sisäkumia.
Pyörä ylösalaisin ja pultteja irroittamaan. Siihen tarvitaan työkalua. Mihin ihmeeseen isäntä on piilottanut kaikki jakoavaimensa? Ja montako työkalupakkia yksi mies oikein tarvitsee? Kolmannesta jättipakista löytyi vähän tutumpia työkaluja ja se jakoavainkin. Tosin se oli aika pieni, eikä tarjonnut juurikaan vipuvartta. Pultit oli joku ääliö kiristänyt niin kireiksi, ettei normaalinainen niitä irti saanut.

image

Ensimmäinen tappio. Pakko pyytää naapurilla pihatöissä olevaa miestä apuun. Ensimmäisellä jakoavaimen pyöräytyksellä toinen mutteri oli irti. Sitten toinen. Hitto soikoon, ajattelin. Ääneen kiittelin vuolaasti.

Olisi mukava näyttää tytölle, että kyllä me naiset osaamme kun vain itse niin päätämme. Taistelin tunnin kireän päällyskumin kanssa. Hiki valui ja kädet tärisivät. Lopulta väkivalloin, ilman yhtäkään tyylipistettä sain päällyskumin vanteilta. Sitten täytin lavuaarin vedellä, kuten isäkin aina teki. Vein sisäkumin (joka tosin oli edelleen kiinni vanteessa, sillä venttiili oli jälleen niin kireällä ettei mitenkään irronnut) veteen, löytääkseni vuotopaikan. Ei löytynyt. Ja nyt näytti yllättäen siltä, että ilma pysyykin kumin sisällä. Se oli sitten vain huolimattomasti pumpattu.

image

Sama taiteilu toisinpäin. Väänsin ja punnersin kumeja takaisin vanteen päälle. Lopulta saksien, jakoavaimen ja omien avaimieni avulla kumit olivat paikoillaan. Sitten vain ratas takaisin paikalleen, pulttien kiristys, pumppaus ja pyörä oikeinpäin.

Mikä tässä oli vaikeaa? Riemuitsin itsekseni ja työnsin fillarin autokatokseen. Olin juuri aikeissa soittaa tyttärelle, että nyt sopii tulla noutamaan fillaria, kun katseeni osui onnettomaan etukumiin. Siinä se taas törötti yhtä tyhjänä kuin aloittaessani.

Ei minusta taida tulla pyöränkumin korjaajaa. Pakko antaa periksi ja kohdata voimattomuutensa näissä kädentaitoja vaativissa hommissa. Odottaa, että mies tulee matkalta ja pyytää apua.
Nyt ei tullut onnistumisen iloa, eikä hyvä mieli tästä. Kaksi kynttä vain katkesi. Hemmetti. Lohdutan itseäni rupeamalla imuroimaan. Siivota sentään osaan.

Mainokset